Talouspoliittisessa keskustelussa arvoketju on arkipäiväinen käsite. Sillä kuvataan niitä vaiheita, joissa raaka-aine, osaaminen ja työ jalostuvat tuotteeksi tai palveluksi ja joissa samalla syntyy uutta arvoa. Kestävässä arvoketjussa ei kuitenkaan ole kyse vain siitä, että lopputuote löytää tiensä asiakkaalle. Olennaista on se, miten ketjussa syntyvä arvo jakautuu sen eri osien tuottajien kesken – ja mahdollistaako tämä tuon arvon tuottamisen myös huomenna.
Kulttuuripoliittisessa keskustelussa puhumme usein kulttuurin itseisarvosta, sivistyksestä tai taiteen merkityksestä yhteiskunnalle. Hyvästä syystä. Mutta arvoketjua ei ole syytä unohtaa.
Kirjallisuudellakin on oma arvoketjunsa. Tässä ketjussa työskentelevät kirjailijat, kustantamot, kääntäjät, kirjapainot, kirjakaupat, kirjastot ja monet muut toimijat. Ketjun eri vaiheissa kirjallisuudesta syntyy kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista arvoa. Mutta tämän ketjun alkupäässä on jotakin, mitä ilman muun ketjun työ ei koskaan käynnisty: teos ja sen tekijä.
Kirjallisuuden arvoketjun kestävyyttä ei voi arvioida vain sillä perusteella, kuinka paljon kirjoja julkaistaan, myydään tai lainataan. On tarkasteltava myös sitä, millaiset mahdollisuudet kirjailijalla tai kirjallisuuden kääntäjällä on tulla työllään toimeen. Jos kirjallisuus tuottaa haluttua arvoa koko ketjun ajan, ja valmista tuotetta halutaan kuluttaa aikaisempaa enemmän, mutta samaan aikaan teoksen tekijän toimeentulo heikkenee, on aiheellista kysyä: onko tämä arvoketju aidosti kestävä tai toimiva?
Tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie kutsui keväällä kirja-alalla ja kirjallisuuden parissa toimivia tahoja yhteisen pöydän ympärille edistämään kirjallisuuspoliittisen toimenpideohjelman valmistelua. Tarkoituksena oli keskustella alan erityiskysymyksistä sekä ehdottaa tekoja yhteisten toimintatapojen ja tukirakenteiden kehittämiseksi.
Omassa puheenvuorossani nostin esiin kirjallisuuden tekijöiden työskentelyedellytykset ja toimeentulon. Ehdotin tekona toimintatapamuutosta, joka ottaa huomioon myös kirjallisuuden rakenteellisen käytön. On tärkeää, että valtiota, kuntia, kaupunkeja, yrityksiä ja yksityisiä käyttäjiä myöten viesti on sama: kukaan tai mikään taho ei saa käyttää toisen luovaa työtä ilmaiseksi ja siten viedä taiteilijoilta ja tekijöiltä heidän mahdollisuuksiaan elää omalla työllään.
Tämän pitäisi ehkä kuulostaa 2020-luvulla itsestään selvyydeltä, mutta sitä se ei ole.
Yleisistä kirjastoista, korkeakoulukirjastoista ja E-kirjastosta tehtiin viime vuonna yhteensä lähes 86 miljoonaa kirjalainaa. Vajaan kuuden miljoonan asukkaan maassa luku on aika muikea ja kertoo siitä, että täällä halutaan lukea!
Printtikirjojen lainamäärät ovat kasvaneet yleisissä kirjastoissa jo vuosia yli kahden miljoonan lainan vuositahtia. Kirjallisuuden tekijöiden ansainnassa kasvavat lainamäärät eivät kuitenkaan näy, päinvastoin: lainauskorvausmääräraha on jäätynyt vuoden 2017 tasolle (alv-kompensaatiota lukuun ottamatta), ja lainakohtainen korvaus on laskenut eduskunnan myöntämästä hätäavusta ja aikaisimmilta vuosilta siirretystä siirtomäärärahasta huolimatta jo alle yhdeksän vuoden takaisen tason.
Tekijän kukkarossa tilanne näkyy siis siten, että hänen kirjojaan lainataan enemmän, mutta korvausta siitä maksetaan vähemmän. Reilu meininki, eikö?
Kirjallisuuden ilmaisesta hyödyntämisestä on kyse myös silloin, kun puhutaan saavutettavuuskirjasto Celian lainaustoiminnasta. Lainojen määrä on kasvanut sielläkin, mutta kirjojen jatkuvasta lainaamisesta huolimatta tekijälle ei kerry korvauksia, koska lainsäädäntö lainaustapojen muotoa koskien on vanhentunut. Erityisen kiinnostavaksi Celia-lainoja koskevan korvausoikeuden vanhentumisen tekee se, että tässä valtion erikoiskirjastossa on suunnitelmallisesti ja tarkoituksellisesti siirrytty sellaisen sähköiseen lainaamiseen, jota ei korvata. Saavutettavankin kirjallisuuden arvoketjussa kirjallisuuden tekijät tuottavat arvokkaimman osan, mutta ovat myös ainoat, jotka eivät saa omasta työpanoksestaan minkäänlaista korvausta.
Kaikki tämä on rakenteellista ja laajaa kirjallisuuden käyttöä, joka ei näy tekijöiden tuloissa.
Joten kun pohditaan kirjallisuutta tukevia rakenteita, täytyy ensin pitää huolta asennemuutoksesta – siitä, että kirjallisuuden kirjoittaminen nähdään aidosti arvokkaana ja korvaamisen arvoisena työnä tekijänoikeuslain mukaisesti.
Jatkossakin on puhuttava suoraan kestävästä arvoketjusta, taloudesta ja rahasta, sillä pelkällä arvostuksella ei yksikään tekijä pysty maksamaan laskujaan, ei ruokaostoksia, sähkölaskua, uusia talvikenkiä tai lasten harrastuskuluja.
Kun ensi vuonna juhlistamme lainauskorvauksen 20-vuotisjuhlaa, toivon, että emme joudu jakamaan entistä matalampaa korvausta tekijöillemme. He ansaitsevat parempaa.
Linda Lappalainen
Yhteiskuntasuhteiden päällikkö, Sanasto
Sanasto tekee yhdessä kirjallisuuskummien kanssa laajamittaista vaikuttamistyötä lainauskorvausmäärärahan nostamiseksi ja Celia-korvausten ajantasaistamiseksi.