Petteri Orpo nauraa ja sohii liekinheittimen kanssa. Lyhytvideo lävähtää silmilleni ja kaappaa huomioni.
Yhden videon loputtua alkaa automaattisesti seuraava, nyt kolme tekoälykarhua tanssii Macarenaa. Konteksti romahtaa, olen koukussa, jään tuijottamaan päättymätöntä videosyötettä.
Vasta kun ulkoinen tapahtuma pakottaa minut laskemaan puhelimen kädestäni huomaan, miten voimattomaksi kehoni on mennyt samalla kun syke on luonnottoman korkea. Tunnistan tunteen ahdistukseksi.
Pian ahdistus muuttuu jo itsesyytökseksi: mitäs annoin taas vampyyrin imeä itseni kuiviin.
Kirja ei voisi ikinä vetää vertoja lyhytvideoille, ajattelen aluksi lannistuneesti. Katsojalukujen maksimoinnin näkökulmasta lyhytvideo on varmaankin paras taidemuoto, heti pop-up mainosbannerin jälkeen.
Mutta entä sitten? Katseeni hakeutuu kohti olohuoneen seinän peittävää kirjahyllyä, harhailee kirjan selästä toiseen, osuu nimeen Milan Kundera.
Muistaakseni Kundera sanoi, että romaanin tehtävä on ilmaista sellaista, mitä ei millään muulla taidemuodolla voi ilmaista. Mutta entä jos romaanitaiteen ainutlaatuisuus suhteessa muihin taiteisiin ei liitykään ”sisältöön”, vaan ajallisuuteen?
Jo pelkkä kirjahyllyn äärellä oleminen hidastaa ja rauhoittaa minua.
Useimpaan muuhun sisältölajiin verrattuna kirjallisuus on hidasta: kirjoittaminen on hidasta, lukeminen on hidasta. Kirja luo oman hitaan ajallisuutensa, joka vaatii vastaanottajaa muuttamaan tempoaan päästäkseen sisään teoksen maailmaan.
Ajattelen esimerkiksi Jon Fossen palkittua romaanisarjaa ”Septologia”. Lukukokemuksen kannalta minulle tärkeämpää kuin ”mistä on kyse” oli se, miltä lukeminen kehossani tuntui. Jo muutaman sivun lukemisen jälkeen olin muuttanut asumaan Fossen toisenlaiseen, omaani paljon hitaampaan maailmaan.
Jo pelkkä kirjahyllyn äärellä oleminen hidastaa ja rauhoittaa minua kuin kävely metsässä.
Mieleeni nousee hämärä mielikuva sitaatista ja pienen etsinnän jälkeen löydän kirjan hyllystä: ”Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyttymys”, kirjoittaa Michel Houellebecq esikoisteoksessaan Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs). ”Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Uskon todellakin, että pelkän lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin.”
Itse pidän toki myös nikkaroinnista ja muista maallisista iloista, mutta arvostan kirjailijan ehdotonta elitismiä ja elitististä ehdottomuutta.
Kaikki hyvä kirjallisuus, kuten kaikki hyvä taide, on nimittäin luonnostaan elitististä. Toisin sanoen, se on kilvoittelua, joka rakentuu aiemman historian päälle ja pyrkii jatkuvasti ylittämään itsensä.
Me, joille luvuilla ilmaistu suosio tai välitön nautinto eivät riitä, tarvitsemme arvoasteikon sille, mikä on hyvää ja mikä huonoa (olkoon, että joka teos voi kuin voikin luoda itse oman asteikkonsa!).
Sanotaan, että ”tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä”. Jos riisutaan väitteestä kaikki romantiikka, mitä se käytännössä tarkoittaa on, että kirjailijalla on oltava riittävästi aikaa keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen – ja joutenoloon! Se taas on autuas etuoikeus, joka nykyään yhä harvemmalle on suotu.
Viime vuosina tapahtuneiden kirjailijoihin vaikuttaneiden huononnusten (järjettömät kulttuurileikkaukset, leikkaukset toimeentulotukeen, ennätyssuuret työttömyysluvut, apurahajärjestelmän ylikuormitus, lukuaikapalvelujen polkuhinnat, kirjan arvonlisäveron korotus, jne.) myötä yhä harvempi ammattikirjailija pystyy elättämään itsensä pelkästään kirjoittamalla.
Monesta asiasta Petteri Orpon hallitusta voi syyttää, vaan ei saamattomuudesta. Nähdäkseni poliittisia arvovalintoja on runnottu läpi hiki otsalla, hampaat irvessä, sydänkohtauksen uhalla (saako nykyään edes kutsua itseään yrittäjäksi jos ei ole saanut yhtään stressiperäistä sydänkohtausta tai aivoveritulppaa?) – ja usein asiantuntijoiden neuvoista ja laskelmista piittaamatta.
Pelottaa, että sinnikkään sohimisen tuloksena Suomesta on pian jäljellä vain savuava kasa tuhkaa.
Kukaan ei muista viikko sitten ilmestynyttä videota.
Näen orpolaisuuden juurikin temporaalisuutena, joka ei anna kauneudelle tai ihmettelylle mitään sijaa, vaan pyrkii tuhoamaan maailmasta joutilaisuuden viimeisetkin edellytykset. Koska, kuten Walter Benjamin muotoili jo 1920-luvulla, kapitalismi ei ole talousjärjestelmä vaan ankarista ankarin kulttiuskonto, ja sen olemukseen kuuluu ”kärsimys loppuun saakka, epätoivon maailman saavuttamiseen saakka, mitä nimenomaan vielä toivotaan.”
Miksi taloustaantuman ja massatyöttömyyden aikana ihmisiä patistetaan mieluummin metsään keräämään risuja kuin vaikkapa kannustettaisiin opiskelemaan?
Tommi Melender kirjoittaa Michel Houllebecqia käsittelevässä jutussa, että ”Hippien ja kapitalistien jäljiltä olemme pikemminkin omaa mielihyväämme maksimoivia kuluttajia kuin kulttuuriperintöömme kiinnittyneitä kansalaisia”, ja jatkaa sitaatilla: ”läntinen maailma ei sovellu inhimilliseen elämään, vaan ainoastaan rahantekoon.”
Läntisessä maailmassa elävänä rahasta riippuvaisena ihmisenä olen kiitollinen jokaisesta päivästä, kun saan rauhassa lukea ja kirjoittaa. Paperikirjan kanssa vietetty aika on itsehoitoa ja vastarintaa orpolaista aikakäsitystä vastaan. Kuten metsien myös kirjallisuuden kohdalla hitaus ja kestollisuus liittyvät yhteen.
Kukaan ei muista viikko sitten ilmestynyttä videota.
Sitä vastoin uskon, että vielä siinäkin vaiheessa, kun öljy on loppunut maapallolta ja viimeinenkin liekinheitin on sammunut, on edelleen kirjallisuus.
Johannes Ekholm, kirjailija