Eräänä iltana eräässä maailmassa kuuntelija painaa äänikirjasovelluksen takaisinkelauskuvaketta kolmannen kerran vartin sisään. Ajatukset harhailevat, ja jokin kirjassa tökkii. Lukijan ääni on tutun rauhoittava, asetelmakin kiinnostaa, mutta hahmot tuntuvat falskeilta. Päähenkilö kuvailee parasta kaveriaan nokkelaksi, vaikka tämä kuulostaa lähinnä pitkästyttävältä. Kuuntelija laskee kutimen käsistään ja kääntää katseensa ruutuun. Keskittymiskyvyn puutetta vai vain tylsä kirja? Hetkinen, hän alkaa miettiä, onkohan tämä niitä tekoälykäännöksiä. Ei sitä suoraan sanota, mutta näemmä joku muu epäilee arvioissa samaa. Antaa olla. Kelvatkoon kokkiohjelma tänään käsitöiden oheen.
Ääninäyttelijää ottaa päähän. Pitikin mennä ottamaan tämä projekti. Hankalaa löytää toimiva rytmi ja painotus, kun virkkeiden sanajärjestys on toistuvasti outo. Tuottaja vihjaili tekevänsä palveluksen, kun sentään pyysi projektiin häntä eikä teettänyt sitä AI-äänellä, mutta näinköhän. Käännöksestä kuultaa konejälki, ja nyt hänkin maistuu mekaaniselta. Tästä kirjasta ei ole tiedossa hyviä tähdityksiä, sen voi arvata jo nyt. Keskiarvo huononee.
Jälkieditoija painaa hetkeksi silmät kiinni. Työrupeama alkaa vaatia veronsa. Vielä pari kuukautta sitten hän oli intoa täynnä. Mainio tilaisuus päästä opintojen loppusuoralla kiinni alan töihin korjaamalla kirjojen tekoälykäännöksiä! Mutta nyt tuntuu siltä, että aivot sulavat konetuotoskieleen. Tekisi mieli vuoroin epäillä joka sanaa, vuoroin päästää sormien läpi kaikki, mikä on edes jotakuinkin oikeakielistä ja ymmärrettävää. Ihan riittävästi viilaamista siinäkin, että tekstistä saa tolkullista. Hyvästä jäljestä kiitellään toki algoritmia, kömpelöistä kohdista moititaan häntä. Onko tuokaan lause nyt idiomaattista suomea? Ei kai tässä muuta voi kuin käpertyä lattialle sikiöasentoon.
*
Eräässä toisessa maailmassa suomentaja makaa lattialla. Jack siis koukistaa kädet pään suojaksi näin, sitten kierähtää kyljelleen näin ja potkaisee toista konnaa nilkkaan näin… Hyvä, nyt hän hahmottaa kohtauksen kunnolla. Suomentaja kömpii pystyyn ja palaa voitonriemuisena työpöydän ääreen. Sormet tanssivat näppäimistöllä. Huomenna hän pitää puolipäivävapaan, käy ehkä taidenäyttelyssä. Pari kinkkistä kohtaa hiukkasen vaivaa ja hakee muotoaan, mutta pieni irtiotto antaa alitajunnalle tilaa löytää sattuvat sanat.
Kirjailija lukee käännösagentilta tulleen sähköpostin tyytyväisenä. Hänenkin sopimuksissaan on nyt pykälä, joka velvoittaa käännösten kustantajat käyttämään kääntäjinä, kansisuunnittelijoina ja ääninäyttelijöinä ihmisiä, ei generatiivisia tekoälysovelluksia. Niin ne ovat tähän mennessä käyttäneetkin, mutta nykyään on parasta varmistaa. Vähenee samalla riski siitä, että hänen tekstiään päätyy ties minkä ylikansallisten korporaatioiden ilmaismateriaaliksi. Muitakin syitä hyväntuulisuuteen riittää. Ensi kuussa odottaa pieni ulkomaankiertue, jolla hän tapaa muun muassa saksantajansa ensimmäistä kertaa. Ruokkii luovuutta, kun saa nähdä omat kirjansa toisin silmin.
Ja eräänä iltana siinä samassa maailmassa eräs lukija ahmii lempikirjailijansa uusinta suomennosta. Yöunet jäävät ehkä lyhyiksi, mutta sittenpähän jäävät. Kerronta vetää, kieli virtaa, kaikki tuntuu ihmeen elävältä. Lähes taikuutta tämä, miten mustat merkit valkoisella herättävät mielessä kokonaisen kuvien vuon. Kirjan loppu alkaa häämöttää, iskee haikeus. Luvun taitteessa lukija pysähtyy vilkaisemaan nimiölehdeltä kääntäjän nimen. Kirjailijan seuraavaa romaania joutunee vartomaan pari vuotta, mutta ehkä suomentaja on kääntänyt muitakin hyviä kirjailijoita, joita lukea odotellessa. Täytyypä tarkistaa. Mutta ensin vielä pari sivua ennen nukkumaanmenoa.
*
Kumpaakaan maailmaa ei ole vaikea kuvitella. Molemmat ovat olemassa jo nyt.
Kaisa Ranta
Kirjoittaja on suomentaja ja kriitikko sekä kääntäjä- ja spefijärjestöaktiivi, joka makaa aina välillä lattialla.