Viime syksynä kävelin lukuisia kertoja Kokemäenjoen vartta Porissa, sillä äitini asui joen läheisyydessä puolitoista kilometriä länteen kaupungin keskustasta. Vuodenaika vaihtui kävelyiden aikana. Keltaiset lehdet putosivat maahan. Sumu nousi joen ylle, kun ilmat kylmenivät. Pimeys syveni, ja sateet kastelivat vaatteeni. Olimme saaneet kuulla, ettei äidillä ole enää paljon elinaikaa. Se tuntui musertavalta. Halusin vierailla Porissa usein, mikä olikin mahdollista, koska kirjoitin apurahalla tietokirjaa. Työviikot muuttuivat kuitenkin rikkonaisiksi. Ajattelin olevani realisti: tekisin päivittäin sen, mitä pystyn ja jaksan. Tärkeintä oli saada jotain aikaan. Jälkikäteen ajatellen linjaus ei ollut kovin viisas.
Elämän kriisin keskellä yksinäisyys korostui entisestään.
Kirjailijuus on verrattain uusi asia minulle, sillä varsinaisen leipätyöni olen tehnyt toimittajana. Kirjan kirjoittaminen on tunnetusti yksinäistä puurtamista, mutta siihen kuuluu myös huumaava vapaus niin kauan kuin rahoitus on kunnossa. Elämän kriisin keskellä yksinäisyys korostui entisestään. Minulla ei ollutkaan työyhteisöä, jonka kanssa neuvotella työtehtävistä tai ylityövapaista, eikä työterveyden tarjoamaa tukea. On ylipäänsä hankalaa arvioida työkykyä, jos tekee luovaa työtä omissa oloissa ja mieltä askarruttaa jatkuvasti aikataulu ja rahan riittäminen. Helposti käy niin, että sitä haluaa sinnitellä ja edistää työn valmistumista.
Luovaan työhön kuuluva vapaus voi olla ansa. Työ on sellaista, että yllättäviin elämäntilanteisiin pystyy mukautumaan. Mutta mistä tietää, milloin työkyky on alentunut niin pieneksi, että sinnittely vain pidentää työkyvyttömyyttä? Lopulta vuoden lopussa puoliso pakotti minut lääkäriin, ja niin päädyin sairauslomalle. Tein sairauspäivärahan kannalta kuitenkin sellaisen virheen, että en ketjuttanut sairauslomia putkeen, vaan yritin tehdä välillä töitä. Väsyneenä ei aina jaksaa ottaa asioista selvää.
Tuosta ajasta on jäänyt päällimmäisinä mieleen uupumus ja pohjaton suru. Tekee yhä kipeää ajatella kaikkea tapahtunutta. Työn sujuvuus oli tietysti toissijaista, mutta olen minä sitäkin miettinyt. Minulla oli selvästi alentunut kyky tehdä työtä johdonmukaisesti: tuottaa tekstiä, arvioida sitä, tehdä ratkaisuja ja kommunikoida ihmisten kanssa. Sitä työskenteli sumussa ja oli tyytyväinen, jos jotain syntyy. Tiedostan tämän nyt, kun työkykyni alkaa taas olla normaali.
Kirjailija luistelee yhä heikommilla jäillä.
Samalla ahdistus toimeentulosta on voimistunut, huoli oman työn rahoituksesta mutta myös laajemmin kirjailijoiden elannosta. Kierre on kuristava, koska Suomen poliittinen johto verottaa poikkeuksellisen ankarasti kirjoja ja lukemista. Poliittinen päätös on sekin, että lainauskorvauksen määrärahaa ei ole korotettu kymmeneen vuoteen. Samanaikaisesti lukuaikapalvelut nakertavat kirjailijoiden tuloja ja totuttavat lukijat siihen, ettei kirjallisuudesta tarvitse maksaa mitään. Kirjailija luistelee yhä heikommilla jäillä.
Ymmärrän toki, että kirjailijan työ ei ole mitä tahansa työtä. Se on tullut selväksi eri tavoin viimeisen puolen vuoden aikana. Kun isäni kuoli 17 vuotta sitten, halusin silloin palata töihin nopeasti. Surun keskellä tuntui henkireiältä, että saattoi palata työyhteisöön, kollegoiden ja työrutiinien pariin. Tällä kertaa istahdin yksin työpöydän ääreen ja avasin käsikirjoituksen, jota olin parhaani mukaan yrittänyt edistää kriisin keskellä. Ystävät ovat sanoneet, että minun pitää olla armollinen itselleni. Elämä ei ole meidän käsissämme, ja aika auttaa surusta selviytymiseen. Silti taustalla kummittelevat tosiasiat. Aika on kortilla, kun kirja pitää saada valmiiksi ennen rahojen loppumista.
Antti Järvi, tietokirjailija