Teksti on julkaistu Sanaston vuoden 2016 vuosikertomuksessa.
Sanasto ilmestyi tekijänoikeusjärjestöjen joukkoon vasta vuonna 2005. Sen työ käynnistyi tekijöiden tarpeesta, ja se kehittyi nopeasti kirjallisuuden alan tekijänoikeuksien asiantuntijaksi ja jälkikäytön koordinoijaksi. Kasvun, kehityksen ja toiminnan vauhti on ollut viime vuosina huima. Mutta vuosi 2016 oli jopa Sanaston tahtiin nähden hengästyttävän vauhdikas!
Vuoden lopussa saatiin tietää, että pitkä vaikuttamiskampanja lainauskorvausten määrärahan nostamisesta oli tuottanut kaunista hedelmää. Vihdoin voitiin korjata myös se vääryys, että tutkimus- ja opetuskirjastot oli suljettu pois lainauskorvausten piiristä. Ryhdyimme valmistautumaan uusien lainaustilastojen liittäämiseen asiakkuusjärjestelmään.
Vuoden 2016 alussa kireä taloustilanne ei luonut juurikaan pohjaa optimismille. Siksi yllätys oli elokuussa viedä jalat alta, kun sain puhelimitse tietää, että sanat olivat muuttuneet teoiksi. Lainauskorvaus nousisi 14,2 miljoonaan euroon Suomen itsenäisyyden juhlavuonna!
En muista, mitä vastasin puheluun. Olin päästäni pyörällä, kuin maratonin juossut maaliviivan ylitettyään. En ollut ensin uskoa, että uutinen oli totta. Sitten tuntui valtavan hyvältä. Näin juuri piti käydä. Me olimme odottaneet ja työskennelleet niin kauan!
Kun minusta tuli vuonna 2012 Sanaston puheenjohtaja, Kirja elää -kampanja oli ollut käynnissä vuoden. Määräraha oli vähän yli kolme miljoonaa, ja sitä hilattiin ylöspäin vuodessa nykäys kerrallaan, indeksikorotuksen verran. Vuodesta 2007 määräraha ei ollut noussut paljon. Tuntui, että päämäärä oli uuvuttavan kaukana. Mutta Sanastossa luotettiin vaikuttamisen voimaan ja asian tärkeyteen.
Kirja elää vain, jos kirjailija elää!
Totuin siihen, että kalenterista oli löydyttävä tilaa vierailulle eduskunnassa tai ministeriössä. Poliitikot ovat kiireisiä, ja kun Sanaston henkilökunta oli saanut varattua joltakulta audienssin, se myös käytettiin hyödyksi.
Pian muodostui monien kymmenien tekijöiden ryhmä, johon kuului kauno- ja tietokirjailijoita, runoilijoita ja kääntäjiä. Siitä koottiin pieniä iskujoukkoja puhumaan poliitikoille. Sanasto tarjosi lainopillisen asiantuntemuksen, tekijät näkökulman kirjoittajan arkeen ja toimeentuloon. Aluksi asiamme ei ollut tuttu, mutta kun usean vuoden ajan palasimme vallan lähteiden luo yhä uudelleen, tieto ja viesti alkoivat mennä läpi.
Kampanjointi tuntui turhauttavan hitaalta. Sympatiaa saimme, ja varsinkin sivistysvaliokunta ja valtiovarainvaliokunta pukivat tarpeemme lainauskorvauksen korottamista puoltaviin lausumiin. Riittävästi ei vain tapahtunut. Mutta ei tehnyt mieli luovuttaa. Olimme yksimielisiä, ja edistämällämme asialla oli vahvat oikeudelliset perusteet. Vaikuttamistyöstä oli tullut luontevaa ja hauskaakin. Oli kiinnostavaa pohtia yhdessä, mitä strategiaa kukin ryhmä milloinkin käyttäisi. Oli voimaannuttavaa toimia joukkona, kohdata päättäjät ja puhua heille suoraan.
Elokuussa 2016 sitkeys ja loppukiri saivat palkintonsa.
Suomalainen kirjailija ja kääntäjä tekevät tärkeää työtä. He pitävät kielestämme huolta ja kirjoittavat näkyviin meidän kaikkien muistot ja kokemukset.
Satavuotias Suomi on viisas, kun palkitsee kirjallisuuden tekijät oikeudenmukaisella korvauksella tekemästään työstä: heillä on ollut ja on yhä niin suuri osa siinä, miten hahmotamme historiamme, nykypäivämme ja tulevaisuutemme. Kirjallisuutemme kelpaa myös maailmaa valloittamaan.
Näin merkittävän aarteen vaalijoiden toimeentulo on turvattava. Tekijän on saatava työstään tulot, jotka hänelle tekijänoikeuden nojalla kuuluvat. Nykyisellä tasollaan lainauskorvaus toteuttaa vihdoin EU-direktiivin säädöksen kohtuullisesta korvauksesta siitä, että tekijän tuotanto on kirjastoissa vapaasti kaikkien saatavilla. Se on nousemassa merkittäväksi osaksi tekijän tulonmuodostusta, joka kokee kipeästi kustannusmaailman jokaisen töyssyn ja kriisin. Kun tekijän talous on turvattu, hän kirjoittaa. Hän hyötyy, lukijat hyötyvät, kieli ja kulttuuri hyötyvät. Kaikki hyötyvät. Satsaus tuottaa monikertaisen voiton.
Ei ole olemassa tekijätöntä sisältöä: joku on aina sen luonut, ja hänellä on oikeus määrätä sen käytöstä. Sanaston käyttöluvat takaavat kirjallisuuden helpon käytön ja tekijälle asianmukaisen korvauksen. Siispä reilun käytön sanomaa on levitettävä sekä tekijöiden että käyttäjien keskuuteen. Yle on näyttänyt tietä julkisille instituutioille sopiessaan tekijäjärjestöjen kanssa digitaalisten arkistojensa avaamisesta yleisölle. Hienon avauksen soisi toimivan pontimena lisääntyvälle kirjallisuuden käytölle sekä Ylessä että muissa medioissa.
Me tekijät olemme tänä vuonna kiitollisia kotimaisten päättäjiemme kaukokatseisuudesta. Vaikuttamistyö ei kuitenkaan voi loppua, vaikka yksi tavoite on saavutettu. Monia tekijälle keskeisiä asioita päätetään EU:n tasolla, jolloin kaukainen ja mutkikas lainsäädäntö saattaa edetä ilman, että sen vaikutuksista ollaan tietoisia eri maissa. Ei ole kirjallisuuden etu, että tekijät ja kustantajat voivat ajautua tämä takia yllättäen vastapuolille. Sanaston täytyy pitää myös Euroopan tasolla silmällä tekijöiden oikeuksia.
Tämä on suuri tehtävä, ja siinä, kuten muussakin, pohjana on yhteistyö. Olen Sanaston hallituksessa oppinut paljon laeista ja poliittisesta päätöksenteosta, mutta tärkein opetus on ollut yhteistyön voima.
Tekijän ääni ei kuulu, ellei hän yhdistä sitä muiden tekijöiden ääniin.
Alan järjestöjen voima kasvaa, kun ne toimivat yhdessä ja verkottuvat muihin luovan alan järjestöihin. Se on järkevää: luovan alan puitteet ja haasteet ovat pääosin samat eri aloilla, myös Euroopan tasolla.
Yhdessä tekijät voivat tehdä tavoitteista totta. Todisteena siitä on vuoden 2016 ihme – pohjoismaiselle tasolle korotettu lainauskorvaus!
Virpi Hämeen-Anttila on toiminut Sanaston puheenjohtajana vuodesta 2012.
