Sanasto on olemassa, jotta kirjailijoiden ja kääntäjien tekijänoikeudet toteutuisivat mahdollisimman hyvin. Sanan arvo -juttusarjassa annamme kirjallisuuden tekijöiden kertoa, mitä tekijänoikeus ja tekijyys heille merkitsee. Nyt näkemyksiään avaa kirjailija Jenni Linturi.
Sivupolusta kustannussopimukseen
Kaksi tyttöä kävelee vastarakennetun kerrostalon pihalla, ja toinen tytöistä tönäisee toverinsa kuralammikkoon. Tällaisesta mielikuvasta lähti liikkeelle kirjailija Jenni Linturin seuraava romaani. Tällaisista mielikuvista ne usein lähtevät – tapa on jäänyt tekijän taskuun kirjoittamiskouluista, joissa teksti piti usein rakentaa tehtävänannon ympärille.
Tiedotusoppia lukenut Linturi eksyi Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opintoihin, kun hän teki sivulaudaturia väitöskirjaansa. Ajatuksena oli oppia popularisoimaan tieteellistä tekstiä, mutta kaunokirjallisuuden luominen vei mukanaan. Kriittisessä Korkeakoulussa kustantaja Silja Hiidenheimo ehdotti tulevalle Isänmaan tähden -romaanille kustannussopimusta, ja niin kirjailijanura alkoi urjeta.
– Kaikki kävi kuin sadussa, enkä tiedä, olisinko muutoin saanut ensimmäistäkään romaania ikinä valmiiksi.
Kirjailijan identiteetti tuntuu Linturista vielä vieraalta ajatukselta, sillä hän saa valtaosan leivästään projektitutkijana Otaviassa. Kirjoittamisesta kertyy kuitenkin pieniä tuloja, kuten tekijänoikeuskorvauksia.
– Tekijänoikeudet ovat tärkeä asia, jota pitäisi pohtia monella tavalla. Sanasto tekee hyvää työtä pitäessään huolen siitä, että kaikki kirjailijat pysyvät mukana. Minuakin on pyydetty täyttämään teosluettelo, jotta saisin kirjoistani lainauskorvauksia.
Sisäistä kamppailua ja kirkkauden hetkiä
Yksinhuoltajana ja päivätyötä tekevänä Linturin on nipistettävä viikostaan sieltä täältä aikaa luomiselleen. Arkena tekijä kirjoittaa tunnin lapsen nukahtamisen jälkeen, lauantaisin hän tuottaa enemmän uutta tekstiä ja sunnuntaisin hioo jo kirjoitettua. Satunnaiset apurahajaksot auttavat keskittymään käsillä olevaan kirjalliseen maailmaan paremmin.
Haastavalta Linturista tuntuu kirjoittamisen salliminen itselleen. Kirjailija käy usein sisäistä kamppailua siitä, kuinka romaanien luominen varastaa hetkiä lapselta ja kuinka saman ajan voisi viettää vaikkapa joogassa tai juoksulenkillä – jollakin ”järkevämmällä” tavalla.
Sanasto tekee hyvää työtä pitäessään huolen siitä, että kaikki kirjailijat pysyvät mukana.
– Kirkkaana hetkenä käsitän, että kirjoittaminen on juuri se asia, jota haluan tehdä ja joka palkitsee minut kerta toisensa jälkeen.
Parasta kirjoittamisessa on uppoutuminen johonkin muuhun kuin itseen, ajattelee Linturi ja vertaa intoutunutta kirjoittajaa legoleikkiin syventyneeseen lapseen.
– Aikamme tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia keskittyä minuuteen ja vaatimuksia siitä, mitä ihmisen pitäisi olla. Kirjoittaminen puolestaan on pakopaikka, jossa itseä ei tarvitse kohdata.
Tekijä kurkottaa kohti tulevaa sukupolvea
Kirjailija kertoo keskittyvänsä teoksissaan mielellään aiheisiin, jotka ovat mahdollisimman kaukana hänen elämästään. Samalla hän ajattelee voivansa kirjoittaa vain ylöspäin omasta asemastaan valkoihoisena, keski-ikäisenä ja keskiluokkaisena naisena. Romaani kirjallisuuden lajina viehättää tekijää sen suoman hetkellisen pysyvyyden tähden.
– Erilaisten kaaosten keskellä romaani tarjoaa kokemuksen jatkuvuudesta: pitkä proosateos ei ole hetkessä ohi.
Linturin on luonnehdittu punovan kertomuksiaan Suomen historian vaietuista aiheista, sellaisista kuin suomalaiset SS-sotilaat toisessa maailmansodassa, 1900-luvun alun kielikysymys tai sodan traumojen näkyminen perheessä. Menneessä kirjailijaa kutkuttavat tietyn historiallisen miljöön tarjoama näkökulma elämään ja mahdollisuudet konfliktille: esimerkiksi sodassa tai muissa ääriolosuhteissa hahmot joutuvat taatusti selkkaukseen.
– Jos kirjoitan nykyhetkestä, koen, että hahmoni ovat keinotekoisia ja että minä valehtelen. Tarvitsen teoksiini aina sykkivän ajan.
Tekijä vierastaa ajatusta kirjallisuuden yhteiskunnallisuudesta ja pelkää sellaisen ajattelun vuotavan tekstiinsä. Samalla Linturi toivoo kirjojensa päätyvän hänen lastenlapsiensa käsiin – että niistä jollakin tavalla tulisi ylisukupolvisia.
– Kirjoitan sukupolvelle, jota ei ole vielä olemassa. Ehkä he voivat teosteni avulla ymmärtää jotakin itsessään tai menneessä sukupolvessa paremmin.
Teksti: Venla Valtanen
