Sanasto on olemassa, jotta kirjailijoiden ja kääntäjien tekijänoikeudet toteutuisivat mahdollisimman hyvin. Sanan arvo -juttusarjassa annamme kirjallisuuden tekijöiden kertoa, mitä tekijänoikeus ja tekijyys heille merkitsee. Tällä kertaa ajatuksiaan kertoo kirjailija Antti Heikkinen.
Muutama sekunti aikaa, miehen kädessä hiihtosauvan sijaan laukeava käsikranaatti. Legenda kuuluu kirjailija Antti Heikkisen syksyllä ilmestyvään Latu-romaaniin, joka kertoo sodassa haavoittuneen hiihtäjämestarin tarinan. Heikkisen kynästä syntyy niin kansamme merkkihenkilöistä, kuten Juice Leskisestä ja Kari Tapiosta, kertovia elämänkertoja kuin maaseutueloa kuvaavia romaanejakin.
– Kirjoitinpa sitten proosateosta tai tietokirjaa, lähden aina kertomaan tarinaa. Kertomukset eivät onneksi lopu maailmasta kesken kirjoittamalla.
Eletyn elämän kaari tarjoaa sanataiturin mukaan elämäkerran kirjoittajalle faktat, joissa pidättäytyä. Aineiston etsiminen tuottaa tietokirjailijalle tuhottomasti työtä, mutta toisaalta romaanin luojan on kuviteltava täysi tarina ensimmäiseltä sivulta viimeiseen asti.
Toisinaan paperille pulpahtelee henkilöitä, juonenkäänteitä ja repliikkejä, jotka yllättävät Heikkisen itsensäkin. Etukäteen kypsytelty kertomus saattaa jäädä hopeasijalle flow-tilassa syntyvään tarinaan nähden, ja tuo mystinen kokemus kantaa kirjailijaa hankalimpina hetkinä.
Jokainen hengentuote vaatii valtavasti työtä syntyäkseen. On hienoa, jos taide poikii uutta taidetta, mutta se ei saa tapahtua tekijänoikeuksien kustannuksella.
– Kirjoittamisen aloittaminen tuottaa minulle toisinaan tuskaa. Kolmen päivän tauon jälkeen tarina tavallisesti polttaa jo niin paljon, että työ sujuu taas kivuttomasti. Kun lopulta saan vedokset käsiini, tiedän, että matkani ei ollut tyhjä: tästä tuli oikea kirja!
Riemua tekijänoikeuskorvauksista
Kirjailijaksi voi tulla vahingossa, tietää Heikkinen. Pienestä nilsiäläisestä kylästä ei löytynyt samanikäisiä kavereita, ja siksi hän leikki usein yksin, mikä kehitti mielikuvitusta. Kirjastoautosta poika kantoi kotiin Paasilinnaa, Huovista ja Päätaloa, ja toimittajana työskennellyt täti toi kotiin sähkökirjoituskoneen.
– Aloin kirjoitella leikkejä ja tarinoita ylös, ja kirjoittamisesta tuli minulle leikin jatketta. 17-vuotiaana pääsin paikallislehteen töihin, löysin oman ääneni ja rupesin haaveilemaan romaanin luomisesta.
Kirjaunelma ei jättänyt Heikkistä rauhaan, ja lopulta hän jättäytyi vapaaksi taiteilijaksi. Tänä päivänä monilahjakas tekijä ansaitsee leipänsä kirjoittamisen lisäksi näyttelemisellä. Tekijänoikeudet merkitsevät taiteilijalle hyvin paljon.
– Jokainen hengentuote vaatii valtavasti työtä syntyäkseen. On hienoa, jos taide poikii uutta taidetta, mutta se ei saa tapahtua tekijänoikeuksien kustannuksella.
Kevät- ja joulunalusaika ovat kirjailijalle hienoja hetkiä, sillä silloin hän saa Sanastosta lainauskorvauksia ja muita tekijänoikeuskorvauksia.
– Tekijänoikeuskorvaukset ovat äärimmäisen hieno järjestelmä kirjailijan kannalta. Erityisesti koronavuoden aikana olen siunannut sitä, että saan tuloja kirjoittamisesta.
Uunissa palava kirja ja muita palautteita
Kirja-aiheita Heikkinen poimii ihmisten tarkkailusta, lapsuusmuistoista sekä toimittaja-ajoilta. Journalistina kuultujen ihmiskohtaloiden, yksityiskohtien ja sattumusten määrä ehti vuosien varrella kasvaa valtavaksi. Samalla tekijän luomistyössä väreilee aina jotain henkilökohtaista.
– Pentti Saarikoski oli oikeassa sanoessaan, että vaikka kirjoittaisi sammakosta, kyllä sitä aina itsestään kirjoittaa. Jokainen meistä näkee sammakon eri tavalla.
Teoksillaan Heikkinen toivoo voivansa herättää tunteita, sivistää ja avata yhden totuuden ihmisille halun ajatella asioita toiselta kantilta. Mikä tahansa reaktio kelpaa kirjailijalle – eräs lukija esimerkiksi kertoi polttaneensa tekijän romaanin uuninpesässä.
– Kaunein saamani palaute tuli eräältä maahanmuuttajalta, joka sanoi minun olevan ihmisen puolella. Hän oli opetellut kirjojeni avulla suomen kieltä ja Savon murretta.
Monet kuusihenkisen perheen isän öistä kuluvat kirjoittaen, sillä silloin hän saa eniten aikaan. Edelleen kotiseudullaan Pohjois-Savossa asuva kirjailija hauduttelee juttujaan pitkillä automatkoilla, ja usein kertomukset päätyvät painetuiksi sellaisinaan.
– Nykyisin pöytälaatikkoon jää vähemmän tekstiä kuin takavuosina. Tänään tiedän, että tarina kyllä kantaa.
Teksti: Venla Valtanen
