Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, onko minulla varaa kirjoittaa enää tulevaisuudessa.
Lyhyt vastaus kysymykseen on: ei.
Pitkä vastaus on seuraava:
Kun kirjoitin esikoiskirjaani, työskentelin televarainhankkijana ihmisoikeusjärjestö Amnestylle. Soittelin kuukausilahjoittajille, kiitin heitä heidän tuestaan ja tiedustelin, haluaisivatko he korottaa lahjoitussummaansa ”vaikka kymmenellä tai viidellä eurolla”. (Yllätyin siitä, miten moni halusi.) Tein 16-tuntista työviikkoa, lopun ajan kirjoitin kirjaani. Yhdistelmä oli mahdollinen, koska asuin isäni omistamassa asunnossa ja vuokrani oli matala. (Kiitos, isä!)
Esikoiskirjani “Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu” julkaistiin syksyllä 2018. Se osoittautui myynti- ja arvostelumenestykseksi, mikä tuntui juuri niin hyvältä kuin voi kuvitella. Elämäni ensimmäistä kertaa tunsin onnistuneeni jossain. Lisäksi sain maksettua opintolainani pois, samoin velat, joita olin ottanut vanhemmiltani vuosina joina räpiköin vapaana toimittajana.
Parin vuoden kirjamyynneilllä tienasin muistaakseni noin 40 000 euroa. Suunnitelmani oli seuraava: Myyntipalkkioiden turvin kirjoittaisin täysipäiväisesti toista kirjaani. Saisin kirjani valmiiksi ennen kuin esikoiseni olisi vaipunut unholaan. (Halusin olla relevantti!) Ja kun toinen kirjani julkaistaisiin, saisin lisää rahaa. (Ehkä.) Jos taas alkaisi näyttää siltä, että rahat loppuvat kesken, hakisin apurahoja.
Ja loppuivathan ne. Mutta keväänä, jona viimeistelin toista kirjaani, sain pelkästään kielteisiä apurahapäätöksiä. Löysin itseni jälleen tilanteesta, jossa olin rahaton ja ammatillinen itsetuntoni oli pohjamudissa. Lähes yhtä paljon kuin itseäni vihasin ainoastaan kollegoitani, jotka iloitsivat harva se päivä sosiaalisessa mediassa saamistaan apurahoista. “Wau, onnea!” kommentoin heidän julkaisujensa alle ja mietin, olisiko väärin lisätä: “Mitähän tekotaiteellista paskaa sinäkin olet taas kynäillyt, kun apurahoja noin sataa?” (Tiedän, olen ihana ihminen.)
Miksi haluaisin “kasvattaa kirjailijabrändiäni”?
Minä haluan kirjoittaa.
Toinen kirjani julkaistiin syksyllä 2021. Kyllä tämä huomio muuttuu vielä rahaksi, ajattelin, kun annoin puolikuolleena haastatteluita kirjaani liittyen. Vähemmän ajattelin sitä, mitä oli tapahtunut ensimmäisen ja toisen kirjani julkaisun välissä. Äänikirjabuumi.
Siinä missä esikoiskirjaani vielä ostettiin kovakantisena ja pokkarina, halusi yhä useampi “kuluttaa” toisen kirjani äänikirjana. Äänikirjan kuuntelusta maksetaan kirjailijalle noin yksi kolmasosa siitä, mitä painetun kirjan myynnistä. En ehkä ole matemaatikko, mutta sen verran ymmärrän, että palkkio on surkea.
Joka kerta kun puhun asiasta, kurkkuani kuristaa. Kummatkin kirjani on kustantanut Gummerus, jonka ruotsalainen äänikirjapalvelu Storytel osti vuonna 2019. Teenkö ammatillisen itsemurhan kun sanon, että äänikirjapalvelut riistävät kirjailijoita?
Minulta on kysytty, miksen tekisi kaupallisia yhteistöitä sosiaalisessa mediassa. Niistähän maksetaan hyvin. Kysymys on erikoinen. Jos olisin kiinnostunut tavaran kauppaamisesta, en varmaankaan olisi ryhtynyt journalistiksi ja kirjailijaksi.
Olen myös saanut kuulla, että vaikka palkkiot äänikirjapalvelussa ovat pieniä, kasvattaa näkyminen palveluissa “kirjailijabrändiäni”. Suussani on ollut oksennuksen maku siitä lähtien. Miksi haluaisin “kasvattaa kirjailijabrändiäni”? Minä haluan kirjoittaa. Ja jos kirjailijankin täytyy työtä tehdäkseen kasvattaa brändiään ja myydä sillä lisää tavaraa tähän maailmaan, mitä toivoa meillä enää on? En tiedä.
Tiedän vain, että jos kolmas kirjani joskus valmistuu, allekirjoitan kustannussopimuksen sillä ehdolla, ettei sitä lueta äänikirjaksi. Korkeintaan raakun tekeleen itse jollekin savikiekolle.
Sisko Savonlahti, kirjailija
