Kirjailija Jenni Räinän työskentelyn parhaat hetket tapahtuvat tekstin editointivaiheessa, lattialla polvillaan istuen. Yleensä tässä vaiheessa, tulosteet vierekkäin aseteltuina, syntyvät kirkkaimmat oivallukset. Sitkeästi Räinä työstää edelleen tekstiä lattialla siitäkin huolimatta, että työtapa kerran jo aiheutti ohimenevän rasitusvamman.
Räinä on yksi Suomen metsäpolitiikkaa käsittelevän tietokirjan Metsä meidän jälkeemme tekijöistä. Teos voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Räinän tuotantoon kuuluvat myös muun muassa naisten erätarinoita käsittelevä Kulkijat (2021) ja esikoisromaani Suo muistaa (2022).
– Parhaita ovat havahtumisen hetket, joihin liittyy vain oma kirjoituskupla, eikä vielä ulkomaailman asioita. Tietysti ehdokkuudet ja palkinnot ovat aivan ihania, mutta niissä tilanteissa on paljon hälyä, minkä vuoksi ne eivät ole niitä kaikista kultaisimpia hetkiä, Räinä kertoo.
Jos minua ahdistaa vaikkapa metsien hakkuu, helpotan omaa tunnettani jäsentelemällä dilemman paperille ja jakamalla sen muille.
Vuonna 2017 julkaistun Reunalla-tietokirjan Finlandia-ehdokkuus jännitti Räinää runsaasti. Kun Metsä meidän jälkeemme sai ehdokkuuden, oli tekijä jo paremmin valmistautunut.
– Oli todella jännittävää mennä hetkeksi parrasvaloihin, ja vielä niin tunteita herättävän teoksen kanssa. Tuntui kuitenkin tärkeältä, että teoksen aihe pääsi niin laajaan tietoisuuteen Finlandia-palkinnon myötä.
Tietokirja syntyy dilemmasta
Räinä kuvaa itseään klassiseksi prosessikirjoittajaksi, joka pitää hitaasta ja kerrostavasta kirjoittamisesta. Maakuntalehden toimittajana uransa aloittanut kirjoittaja huomasi päivittäisjournalismin olevan omiin mieltymyksiinsä liian nopeaa tekemistä.
– Lukiessani kirjoittamaani juttua lehdestä seuraavana päivänä, huomasin usein, että jokin ajatus oli jäänyt jutussa kesken. Pidän siitä, että tekstiin ehtii palata uudestaan ja että siihen tulee kerroksia.
Pitkällisempi artikkelin työstäminen ei kuitenkaan sovi päivittäiseen uutistyöhön. Lopulta Räinä toimi sunnuntaisivujen tuottajana käynnistäen maakuntalehtiin pitkien, jopa useiden kuukausien mittaisten, juttuprosessien käytäntöä.
Taitavimmillaan Räinä on oman tekstinsä hienosäätämisessä ja faktantarkistamisessa. Tausta journalistin työssä on lisännyt hänen osaamistaan myös päivänpolttavien aiheiden tunnistamisessa.
– Toimittajuudesta on peräisin myös tapa, etten ota työstöön heti ensimmäisenä annettua näkökulmaa. Haluan katsoa aiheita uusilta kanteilta, Räinä sanoo.
Lainauskorvaus tuntuu kädenojennukselta lukijoilta minulle. Se on muistutus siitä, että kirjojani luetaan ja lainataan.
Kirjoittajalla on tällä hetkellä tekeillä sekä tietoteos että romaani. Eri tekstilajin teokset syntyvät Räinän työpöydällä erilaisilla työtavoilla. Tietoteosten alkusysäyksenä hänellä on aina tietty lähtökysymys tai dilemma. Proosa sen sijaan rakentuu yksittäisistä kohtauksista ja kielestä.
– Vaikka tietoteoksissani hyödynnän myös proosan keinoja, niiden tekovaiheeseen on silti vahvasti nyöritetty se, mihin kirjassa tullaan päätymään. Proosassa taas sallin enemmän sitä, että teksti ja alitajunta vievät minua.
Tietokirjailijat selkeyttävät tiedon kakofoniaa
Räinä irtisanoutui vakinaisesta toimittajanpestistä vuonna 2012 ja jäi freelance-toimittajaksi. Ensimmäisen kirjansa hän loi journalististen töiden lomassa. Muihin teoksiinsa hän on voinut keskittyä apurahojen avulla. Vapaan kentän tekijyys onkin kantanut jo kahdentoista vuoden ajan.
– Olen ollut onnekas, koska olen voinut kirjoittaa lähes jokaisen teokseni apurahan turvin. Jos apuraha on ehtynyt, teoksen loppuvaiheilla olen paikkaillut tuloaukkoja tekemällä lehtijuttuja ja kolumneja, Räinä kertoo.
Ensimmäisen lainauskorvaustilityksen Räinä sai kuutisen vuotta sitten. Niiden merkitys on hänelle kohtuullisen iso, vaikka korvaukset eivät suinkaan ratkaise koko toimeentuloa. Lisäksi iloisia yllätyksiä ovat olleet tilitykset käyttötilanteista, joissa hänen teostaan on luettu radiossa tai aamutelevisiossa.
– Lainauskorvaus tuntuu kädenojennukselta lukijoilta minulle. Se on muistutus siitä, että kirjojani luetaan ja lainataan.
Tietokirjailijan tulonsaannin suurimmiksi haasteiksi Räinä luettelee apurahojen niukkuuden ja sen, että tietokirjojen ostaminen vähenee käytön siirtyessä suoratoistopalveluihin. Hän muistuttaa, että tietokirjan kirjoittaminen vie aikaa, eivätkä apurahat ole työlle tarpeeksi pitkäkestoisia. Lisäksi apurahakanavia on vähemmän kuin prosaisteilla.
– Tässä ajassa tietoa on silppuna suuret määrät maailmalla ja siksi tietokirjailijoiden merkitys onkin suuri. He löytävät ja jalostavat ymmärrettäviä kokonaisuuksia tiedon kakofoniasta, Räinä sanoo.
Kirjoittaminen muokkaa luontosuhdetta
Lapsuus maatilalla ja hevosten parissa herätti Räinässä jo varhain luontoon liittyviä kysymyksiä ja esimerkiksi lukion ainekirjoituksissaan hän pohti, miksi metsiä avohakataan. Aktiivinen luontokysymysten pohtiminen jäi taka-alalle Räinän lähtiessä opiskelemaan ja matkustelemaan. Toimittajan työssä hän pystyi jälleen lähestymään luontoaiheita pienen etäisyyden päästä.
Omaan luontosuhteeseen kirjoittaminen on tekijän mukaan tuonut uusia kerroksia – sekä tiedollisia että ajallisia.
– Olen päässyt havainnoimaan, miten eri aikojen tavat käsitellä luontoa näkyvät tutuissa paikoissa. Koska olen kirjoittanut luonnosta, olen alkanut erottaa vuosisataisia perinteitä ja niiden jälkiä ympäröivässä luonnossa.
Kirjoittaessa tekstin aihetta alkaa ymmärtää itse syvemmin ja aina löytyy uusi kysymys, jota kohti voi jatkaa. Kirjoittaminen voi olla jopa julma temppu lukijan kannalta, tekijä tunnustaa.
– Jos minua ahdistaa vaikkapa metsien hakkuu, helpotan omaa tunnettani jäsentelemällä dilemman paperille ja jakamalla sen muille.
On tärkeää, että kirjat muistuttavat ongelmien lisäksi myös kauneudesta ja ilosta, jota luonnossa voi kokea.
Nykyisin ei voi enää vain maalata kaunista luontokuvaa ja väittää sen olevan koko totuus. Räinän mielestä luonnosta kirjoitetaan nykyään yleisesti tiedostavammin kuin aikaisemmin. Hakkuut huolestuttavat kirjoittajaa edelleen, mutta huoli ei ole enää hiljaista. Huolelta tilaa on ottanut tunne asian hyväksi toimimisesta.
Metsä meidän jälkeemme -teoksen lopussa Räinä ja tekijäkollegat Pekka Juntti, Anssi Jokiranta ja Anna Ruohonen esittävätkin kestäviä tapoja toimia metsissä sekä taloudellisessa mielessä että kokonaisuutena.
– Silti yksi saamamme palautteen haara kuului ”kirja teki suuren vaikutuksen, mutta olo oli lukemisen jälkeen ahdistunut”. Mietin silloin, että seuraavan luontokirjani kohdalla haluan, että lukijalle jäisi myös toiveikas olo ja ilo luonnossa liikkumisesta, Räinä sanoo.
Kulkijat-tietokirjasta tekijä saikin kuulla lukijoilta, että teos on inspiroinut retkille uusiin paikkoihin. Räinästä onkin tärkeää, että kirjat muistuttavat ongelmien lisäksi myös kauneudesta ja ilosta, jota luonnossa voi kokea.
Teksti: Anni Kukka
